Kun me demokratian ja hyvinvoinnin nimissä tuotamme ja kulutamme liikaa, koulutamme, hoidamme ja hallinnoimme tarpeettomasti, voi olla paikallaan lukea, mitä mieltä saksalaisen idealismin ajattelijajättiläinen, Friedrich Wilhelm Joseph Schelling, oli modernista aikakaudestamme. Hän kirjoitti vuonna 1809 tutkielman ihmisen vapaudesta ja sijoitti ihmisen paikalleen Jumalan ja luonnon väliin.
	Teos piirtää gnostisen kuvan Jumalasta, johon kätkeytyy sekä valoisa että hämärä ulottuvuus, ja joka kaipaa ilmestyä itselleen ihmisenä ja käyttää ilmestymiseensä luontoa perustana. Ilmestynyt Jumala joutuu sallimaan ihmiselle vapauden, ja vapaus merkitsee mahdollisuutta pahuuteen. Pahuus on Schellingin mukaan ihmisen itseyttä ja itsenäisyyttä, ja syntyy kun valon ja hämäryyden periaatteet ihmisessä erkanevat toisistaan ja joutuvat epätasapainoon. Tasapainoton ihminen yrittää nousta luonnon herraksi ja menettää ykseyden, yhteyden jumalalliseen alku­olemiseen.
	Moderni aikakausi on tätä ykseyden menettänyttä aikakautta, sirpalemaista, touhukasta, ihmisrakasta ja tärkeilevää, mutta lopultakin tyhjää. Se alistaa luonnon ja tärvelee sen mukavuuden ja turvallisuuden vuoksi, ja vailla mielekkyyttä keskittää voimansa tuottamiseen ja kuluttamiseen.
	Takaisin kirjan muihin tietoihin